perjantai 28. huhtikuuta 2017

Viherhuoneen ikkunalauta


Viherhuoneessamme tapahtuu! Seinälle on nimittäin ilmestynyt ikkunalauta. Meillä sisustusuudistukset ovat sen verran harvinaista herkkua, että näinkin pieni muutos tuntuu raportoimisen arvoiselta. Etenkin jos sitä on hauduteltu yhtä pitkään kuin tätä...


Ikkunalauta nimittäin näkyy jo miehen pestaaman sisustussuunnittelijan vuonna 2011 päiväämässä ehdotuksessa, mutta seinälle asti se päätyi vasta nyt. Ihan kaikki suunnittelijan ideat eivät tosin muutenkaan tulleet toteutetuiksi, esimerkiksi K-tuolia mies ei koskaan hankkinut. Valaisinidea sen sijaan on suoraan tästä suunnitelmasta, samaten koko huoneen käyttötarkoitus ja tunnelma. Suunnittelijan päähänpisto ovat myös lasiset liukuovet.


Vaikka kehitystä hiljalleen tapahtuukin, suunta ei ole ainoastaan nousujohteinen. Kurkatkaapa vain, kuinka hehkeältä huone näytti kolme vuotta sitten juhannuksen aikoihin, kun vehreyttä tulvi sisään vielä ikkunoistakin. Limoviikunat ovat talvella menettäneet ison osan lehdistään, ja traakkipuukin näyttää traagiselta. Jotkin kasvit ovat kuolleet ja toisia on tullut tilalle. Eikä ikkunalautaa ole tietenkään tarkoitus jättää näin toimettomaksi, vaan sille on hankinnassa pitkä rivi valoisan paikan viherkasveja, etenkin lisää lemppareitani mehikasveja. Toistaiseksi tyrkkäsin laudalle kaikenlaista täytesälää, kuten miehen Etelä-Afrikasta tuoman peltisammakon, tiilikynttilänjalan ja matkamuistokokoelmani: pikkukiviä ainakin Islannin Eldborgin kraatterilta, Italian Carrarasta ja Gotlannin Närsholmenilta. Lattiapintaakin olisi varaa täyttää vielä korkeammilla ruukkukasveilla.


Sen lisäksi, että ikkunalauta on raikastanut viherhuoneen ulkonäköä, se on valitettavasti myös parantanut huoneen käyttöastetta. Katit ovat nimittäin ottaneet sen tehokkaasti haltuunsa. Laudalta on hyvä tarkkailla ulos ja hypätä vitriinin päälle. Pelottaa jo valmiiksi, kuinka tulevan kasvikokoelmani oikein käy?

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Amsterdamin kevät

Miehellä oli kuun alkupuoliskolla työmatka Amsterdamiin, joten minäpä päätin lennellä sen lopuksi paikan päälle yhteiselle pikku viikonloppulomalle, olihan keväinen ajankohta Hollannin-reissulle mitä otollisin. Olin nimittäin halunnut tänne sipulikukkien maahan jotakuinkin siitä lähtien, kun kasiluokkalaisena tet-harjoittelijana käsittelin ihanasti narisevia tulppaaneja kotikuntani puutarhalla.


Minulle retken pääkohde oli siis maailman suurin kukkapuutarha Keukenhof, mutta lähes yhtä innoissani olin Amsterdamin kiehtovasta arkkitehtuurista. Korkeat ja kapeat, välistä aivan vinot talot tekivätkin huomattavan vaikutuksen: ensimmäisenä päivänä pysähtelin (ukkoni riesaksi) muutaman metrin välein räpsimään kuvia rakennuksista mutta myös polkupyöristä, asuntolaivoista, kanaaleista ja niitä reunustavista keväänvihreistä lehtipuista. Kaikki näytti niin söpöltä! Toisaalta, kuten keskustaa laajalti kiertäessämme huomasimme, myös hyvin samalta. Katuja ei melkein meinannut erottaa toisistaan.


Kaupunki todella sykähdytti minua. Tykkäsin sen kylämäisyydestä, yhteneväisestä rakennustyylistä, siisteydestä ja rennosta meiningistä. Sekä tietenkin siitä, että sinne oli jo saapunut kevät. Eksyimme aurinkoisena lauantai-iltana hyvän tunnelman perässä nuoren väen kansoittamaan rantakuppilaan ja erään hollantilais-suomalaisen juipin vinkkaamana jännään valokuvamuseoon. Ja olihan meidän pakko antautua muiden turistien tavoin myös kanaalikierrokselle.


Keukenhofin olimme säästäneet reissun viimeiseksi päiväksi (9.4.), koska säätiedotuksessa oli luvattu auringonpaistetta ja 21 asteen lämpöä. Mutta myös siksi, että olimme kuitenkin paikalla hiukan liian aikaisin, eivätkä tulppaanit olleet ihan vielä parhaassa loistossaan. Olin kytännyt kuumeisesti tulppaanien kukinnasta raportoivaa nettisivua, mutta ilmeisesti tänä keväänä puistossa kannattaisi vierailla vasta näihin aikoihin. Meidän käynnillämme vasta varhaisimmat tulppaanit olivat hiljan auenneet, mutta puutarhassa oli toki hurjasti hehkuvia narsisseja ja tuoksuvia hyasintteja. Alun ihastusten huokailujen jälkeen silmä kuitenkin turtui valtaisan puiston kukkapaljouteen. Suosittelen muuten ottamaan mukaan omat eväät ja istahtamaan ruokailun ajaksi vaikka puun katveeseen, sillä puutarhan ravintolan (valmis)ruokatarjonta oli luvattoman surkeaa. Eikö kukkahifistelijöissä muka ole ruokahifistelijöitä?!


Kaiken kaikkiaan iloinen Amsterdam osoittautui juuri niin ihanaksi paikaksi kuin olin toivonutkin. Mielestäni se oli jopa kaunein kaupunki, jossa olen koskaan käynyt, mikä on paljon sanottu naiselta, joka ei pidä itseään sitten tippaakaan kaupunkilomailijana – tai ehkä juuri sen takia.