torstai 28. tammikuuta 2016

Häiden järjestämisestä

Kuluneina viikkoina lähes kaikki tapaamamme tuttavat ovat kysyneet minulta ja mieheltä, miten hääjärjestelyt ovat viime aikoina edenneet. On tuntunut jotenkin jopa hieman latistavalta vastata, että "eivät juuri mitenkään". Käynnissä on nimittäin suvantovaihe, jolloin asioita ei oikein tapahdu. Ne suuret päätökset, kuten juhlapaikan, kirkon ja pitopalvelun valinta, tehtiin jo pakonkin sanelemana viime kesänä heti hääpäivän päättämisen jälkeen, jotta emme joutuisi tyytymään toisilta jääneisiin murusiin. Monia muita asioita taas ei oikein voi tai kannata suunnitella ennen kuin lähempänä h-hetkeä. Niinpä mies onkin tavannut täydentää yllä olevaa vastausta sanomalla, että "on Jenna valinnut hääkutsujen fontin". Tosin en lupaa, että se olisi välttämättä edes se lopullinen...


Nyt häihin on enää neljä kuukautta, joten kerrottakoon kuitenkin, että häiden järjestäminen on osoittautunut yllättävänkin erilaiseksi kuin olin etukäteen ajatellut. Olen lapsesta pitäen tykännyt järkätä kavereille ja sukulaisille jos jonkinmoisia kekkereitä ja höpsöjä kilpailuja, joten oletin häidenkin suunnittelun olevan lähtökohtaisesti mukavaa ja minulle sopivaa puuhaa (vaikka en olekaan sitä tyyppiä, joka on visioinut häänsä viimeistä yksityiskohtaa myöten jo pikkutyttönä). Todellisuudessa häiden järjestäminen on toistaiseksi käytännössä tarkoittanut tuntikausien googlaamista, tiedonhakua ja valintojen tekemistä. Kuluttavaa aivotyötä ja pehva puuduksissa tietokoneella istumista. Sekä jonkin verran kotoa poistumista. Tämä vaihtoehtojen seulominen olisi sinänsä ihan jees, mikäli vain olisi tarjolla useampi hyvä vaihtoehto.


Heti aluksi petyin siitä, että Tampereella ei ollutkaan yli satapäiselle juhlaväelle sopivaa, yhtenäistä ja kaunista juhlapaikkaa. Iso joukko tiloja rajautui pois heti kättelyssä liian pienen kokonsa takia. Kartanomaiset rakennukset taas olisivat olleet nättejä, mutta niissä vieraat olisi pitänyt jakaa erillisiin huoneisiin, mikä oli minusta täysin pois suljettu ratkaisu. Useimpien seurantalohenkisten tilojen sisustus oli puolestaan edelleen lähes alkuperäiskuosissa, ja vaikka itse pystyin näkemään paikat mielessäni ihan söötteinä koristelemisen jälkeen, mies jyrähti tässä kohdassa jyrkän ein. Sitten oli tietysti vielä budjettikysymys, koska Tampereella monista juhlatiloista osataan myös nyhtää kunnon vuokrat.


Hääpuvun ostaminen suoraan sanottuna hirvitti minua jo alkumetreiltä, koska minulla oli aavistukseni suomalaisten morsiuspukuliikkeiden tarjonnasta (enkä uskaltanut tilata pukua netistä). Ja toteenhan se kävi. Halusin hyvin yksinkertaisen, kapealinjaisen ja ajattoman mekon, jonka katsominen 20 vuoden kuluttua hääkuvista ei tuntuisi huvittavalta (sori vaan, te 1980–90-lukujen vaihteessa naimisiin menneet). Minusta tuntuu kummalliselta, miksi arjessa skandinaavisen simppelisti pukeutuville suomalaisnaisille tarjotaan hääpuvuiksi kimaltelevia ja pompöösejä prinsessaunelmia. Ilmeisesti niille on oltava kysyntää, mutta lähteekö kysyntä todella asiakkaiden taholta vai ostavatko he vain sitä mitä on tarjolla? Vai onko makuni vain kerta kaikkiaan niin erilainen kuin muilla? Jos kriteereinä on, että mekossa ei ole bling bling -hileitä, kermakakkumaista muhkeutta eikä kukkakoristeita, valikoima tuntuu jäävän hyvin vähiin.


Samanlaista pohdintaa aiheuttaa seuraavaksi todennäköisesti sormusten hankinta. Edellisen kerrottuani ketään ei varmasti yllätä, että itselläni etsinnässä on hyvin yksinkertainen ja timantiton sormus, jossa saa kuitenkin mieluusti olla jokin kiva juju. Itse asiassa voisin aivan hyvin elää ilman koko sormusta, mutta kai se vähän niin kuin kuuluu asiaan.

Oma lukunsa ovat tietysti ne lukuisat hääperinteet, joita kaikkia emme haluaisi kuitenkin omissa juhlissamme toteuttaa, koska emme tunne niitä itsemme näköisiksi. Väitän, että halusi sitä tai ei, häissä on paljolti kyse odotuksista, jotka pitäisi täyttää. Pelkästään kutsuvieraiden valikoiminen on aihe, jonka vuoksi on tunnetusti vedetty neniin useampi vasullinen herneitä.


Luulenkin, että häiden järjestäminen tuntuu tässä vaiheessa kovin kuivakalta ja epäromanttiselta siksi, että nyt liikutaan paljolti vasta teoriatasolla. Vaikka ihan semijees morsiuspuku killuukin jo henkarissa ja juhlapaikalle on tehty pieniä ekskursioita, toistaiseksi monia asioita vasta suunnitellaan, ei toteuteta, ja käytännössä se vain vaatii pirusti kaikenlaista taustatutkimusta. Toteutusvaiheeseen pääseminen on varmasti sitten paljon palkitsevampaa. Silloin suunnitelmien tulokset alkavat vihdoin konkretisoitua. Ja toivon, että hääpäivänä niistä osaa sitten nauttia kaiken vaivannäön edestä.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Skillet cookie – pannukeksi

Kuten edellisessä päivityksessä jo päivittelinkin, melkein koko tämän vuoden (!) elämäni on pyörinyt säälittävän pientä piiriä. Käytännössä olen elänyt makuuhuone–keittiö–työhuone–takkahuone-akselilla. Siis nukkunut, tehnyt töitä, syönyt ja lämmitellyt takan edessä. Syytän pakkasia. Onneksi ne ilmeisesti loppuivat eiliseen, joten tarkenen taas astua myös ihmisten ilmoille.


Näppärää on kuitenkin se, että "ihmisten ilmat" voi järjestää myös niille omille huudeille kutsumalla porukkaa kylään. Järkkäsin viikolla marttamimmeille askartelukerhon eli käytännössä tietynlaiset "ompeluseurat". Ja koska olemme jo aikoja sitten todenneet, että marttaporukka jos mikä on otollista maaperää uusien ruokaohjeiden koemaistajiksi, halusin leipoa tarjolle jotain aiemmin testaamatonta: skillet cookien eli pannukeksin.


Pannukeksi on Ameriikan hömpötyksiä, käytännössä vain astetta isompi pikkuleipä, joka paistetaan valurautapannussa. Sen ohje löytyi niinkin mainstreamisti kuin ruokakaupasta nappaamastani K-ruoka-lehdestä. Pannukeksin leipominen sujui todella nopeasti ja helposti. Tulkinnanvaraiseksi ohjeessa jäi vain se, miten iso pannu hommaan tarvittaisiin. Oma halkaisijaltaan 25-senttinen valurautapannuni osoittautui kuitenkin juuri sopivaksi. Keksi jäi keskeltä murean sitkeäksi mutta paistui reunoilta melko rapsakaksi. Lisävinkkinä myös, että osa suklaahipuista ja pähkinänpaloista kannattaa jättää pois taikinasta ja tökkiä sen pintaan vasta pannulla; näin ne jäävät kivannäköisesti esille. Kuuman jättikeksin nostaminen pöytään pannuineen päivineen on juuri sopivan spektaakkelimainen ohjelmanumero kekkereille kuin kekkereille. Hyvin teki keksi myös kauppansa vaniljajäätelön kera tarjottuna. Jämät tuhottiin seuraavan päivän lounaalla jälkiruoaksi.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Carnitas

Viimeisen viikon some on ollut täynnä nättejä pakkas- ja lumikuvia. Itse olen astunut ovesta ulos lähinnä vain käydäkseni postilaatikolla. Illat olen kuluttanut pitkälti takan ääressä lämpöä imien. Mies taas on suunnitellut vimmatusti etelänlomaa ja metsästänyt sopivia lentoja. Vielä muutama viikko, niin olemme jossain, missä paistaa aurinko ja lämmintä riittää.


Sitä ennen voi vaikka kokkailla jotain eksoottista. Mies sai viimesyksyisiltä Meksikon-matkoiltaan (ks. yllä ja alla olevat kuvat) vahvan innostuksen sikäläiseen ruokaan, jossa maistuvat muun muassa limetti ja korianteri. Hänen mieleensä pinttyi etenkin katukojuista ostettujen lihaisten tacojen maku. (Sen sijaan työpaikkaruokalan tacosapuskat olivat kuulemma suorastaan pahanmakuisia, joten aivan kaikki meksikolainen ruoka ei nähtävästi ole herkkua.)


Ja kun matkatuliaisina koti-Suomeen kulkeutui valmiita tortillalätkiä ja salsakastiketta sekä tietysti tuntemusta autenttisista mauista, valmiina oli jo hyvät lähtökohdat kotikokkailulle meksikolaisessa hengessä. Miehen mielestä parasta herkkua olivat carnita-täytteiset tacot, joten niitä lähdimme siis kokeilemaan. Ohje napattiin Jonas Crambyn kirjasta Texmex alusta alkaen, joka keittokirjastostani sattui löytymään. Lisukkeeksi mies värkkäsi vielä guacamolea.


Kuvathan ovat juuri niin ankean kelmeitä kuin talven pimeydessä osaan ottaa, ja annoskin näyttää hieman epämääräiseltä läjältä, mutta miehen mukaan maun puolesta oltiin jo lähestymässä aitoa tavaraa. "Ei ihan vielä päästy autenttisimpaan Meksikoon, mutta ei se kaukanakaan ole", kommentoi mies. No, testatkaa itse!

Carnita taco

4 annosta

1 kg luutonta porsaan etuselkää
2 rkl fuego spice mixiä (fuego spice mix: 3 rkl paprikajauhetta, 1 tl cayennenpippuria, 1 tl valkopippuria, 1 rkl mustapippuria, 1 rkl valkosipulijauhetta, 1 rkl chilijauhetta, 1 rkl kuivattua oreganoa, 1 rkl suolaa)
1 limetti
1 appelsiini
1 rkl kiinalaista soijakastiketta
1 tl juustokuminaa
5 valkosipulinkynttä
½ litraa coca-colaa (ei lightia)

Leikkaa liha pieniksi paloiksi ja hiero niihin fuego spice mixiä. Purista päälle limetin ja appelsiinin mehu ja lisää soijakastike sekä juustokumina. Hienonna valkosipuli ja sekoita se muiden ainesten joukkoon. Anna maustua vähintään tunnin ajan, mieluiten seuraavaan päivään.

Ota liha marinadista – säästä marinadi – ja paista lihapalat (erissä). Kaada marinadi lihapalojen joukkoon, kun ne ovat ruskistuneet. Avaa coca-colapullo ja lisää pataan sen verran cokista, että lihapalat peittyvät. Hauduta vähintään 2 tuntia miedolla lämmöllä kannen alla. Lisää nestettä tarvittaessa.

Ota loppuvaiheessa kansi pois ja keitä kokoon, kunnes liha on ihanan mureaa, lähes hajoavaa. Mies kokeili vielä paistaa lihaa hetken pannulla – toimi niinkin.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Uusi vuosi

Ja niin takana on taas yksi vuodenvaihde – tuo länsimaisen ihmisen määrättömälle aikajatkumolle piirtämä merkki, jonka yhteydessä pitäisi muistella kulunutta ja suunnitella tulevaa. Itse olen tainnut vain elää hetkessä.


Vaikka parhaiten mieleen painuvat vääjäämättä lomareissut, juhlat ja merkkipäivät, vuodesta 2015 haluan jälkeenpäin muistaa myös ohikiitäviä tilannekuvia, hyvää oloa tuottaneita asioita tai vaikka makuja. Sen mitättömältä tuntuneen hetken takapihan rappusilla elokuun viimeisenä viikonloppuna, kun jo matalalle käynyt aurinko lämmitti rikkaruohojen nyppijän ihoa. Sen tunnelmallisen tuokion olohuoneen sohvan nurkassa, kun hämärä alkoi hiljaa laskeutua taloon. Sen työpäivän, kun ensimmäinen kunnon pakkanen pudotteli lehmuksen lehtiä sankkana sateena ikkunan takana.


Näitä hetkiä haluan ikuistaa jatkossakin mieleeni. Ja muistini avuksi aion ottaa enemmän valokuvia arjen tavallisista tapahtumista ja tapahtumattomuuksista. Paljon sen enempää en halua luvatakaan. Lupaaminen tuntuu jo sanana painostavalta, tavoitteleminen kuulostaa jo astetta lungimmalta. Jospa siis tavoittelen tänä(kin) vuonna niitä hetkiä, jolloin on hyvä. Sekä itsellä että muilla.