keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Suklaacookiet


Tapahtui jotain hyvin harvinaista, leivoin pikkuleipiä. Tuli jokin kumma innostus, tai impura, kuten meillä päin sanotaan. Keksit eivät vain useinkaan tunnu kovin motivoivalta leivottavalta: Meillä ne ovat arkinen kulutushyödyke, jonka väsääminen omin pikku kätösin tuntuu turhan työläältä siihen nähden, miten puolihuolimattomasti ne hotkaistaan kidasta alas. Jotenkin pelkät pikkuleivät eivät myöskään tunnu riittävän tarjoomisiksi vieraille, vaan miellän ne aina tietyllä lailla "lisukkeeksi". Pöydässä pitäisi jostain syystä aina olla kakkua tai leivoksia! Mutta entä jos kekseistä tekisi oikein ylellisiä ja suklaisia?


Tartuin sen suurempia miettimättä palkitun kondiittorin Elisabeth Johanssonin Suklaata-kirjaan, jonka reseptit olen todennut pettämättömän hyviksi. Nämäkin suklaacookiet olivat suksee. Ohje oli kaikin puolin helppo, ja keksien koostumuksesta tuli autenttisen murean pehmeä.


Suklaacookiet

Noin 25 kappaletta

150 g tummaa suklaata (64–70 %)
100 g saksanpähkinöitä tai pekaanipähkinöitä
225 g huoneenlämpöistä voita
2 ½ dl muscovadosokeria tai ruokosokeria
2 dl sokeria
2 kananmunaa
1 tl vaniljasokeria
6 dl vehnäjauhoja
½ dl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen. Pilko suklaa ja rouhi pähkinät ja pane ne syrjään. Sekoita keskenään voi, muscovado- tai ruokosokeri, sokeri, kananmunat ja vaniljasokeri. Yhdistä vehnäjauhot, kaakaojauhe ja leivinjauhe ja sekoita ne munataikinaan. Kääntele joukkoon suklaa ja pähkinät. Jaa taikina 25 palaan ja muotoile niistä palloja. Laita pallot leivinpapereilla vuoratuille pelleille, litistä niitä hieman ja paista niitä 12–15 minuuttia. Anna keksien jäähtyä ritilällä.

Itse päätin viime hetkellä jättää kaakaojauheen pois ja korvata sen ½ desillä vehnäjauhoja. Taikinaa tuli myös tosi reilusti, joten sain siitä aikaiseksi 32 isoa keksiä. Seuraavalla kerralla tekisin useamman pienemmän cookien. Kannattaa myös asetella nökäreet uunipellille todella väljästi, koska niiden halkaisija kaksinkertaistuu paistettaessa. Ja vielä loppuun note to self: suklaahiput eivät koskaan ole liian isoja, vaikka suklaata pilkkoessa niin aina kuvitteleekin!

maanantai 19. lokakuuta 2015

"Näin sunnuntait kuuluu viettää!"


Aurinkoisesta sunnuntaista tulee entistä auvoisampi, kun sen viettää hyvän seuran ja ruoan merkeissä. Ja kun ruoanlaittajat löytyvät kaveripiiristä, ei tarvitse lähteä edes ravintolaan.


Porukan ainoa kehno kokki olinkin minä, joka onnistuin möhlimään maa-artisokkakeiton teon monessakin eri momentissa, mutta hyvää siitä tuli silti. Miehet käristivät hirvipihvejä siihen malliin, että joka ikinen rasvahiukkanen erottui auringon armottomassa paisteessa. Lopuksi taloon laitettiin läpiveto. Jengin kattivahvistus tarkkaili lihan käsittelyä ylähyllyltä.


Kotileijonamme taas oli suivaantua lapsivieraamme Sanni-pehmolle, joka oli mennyt viemään jellonan paikan. Tilanne päättyi lukemiin Sanni 1 – Lion 0.



Hyvää ruokaa. Uusia makuja. Leppoisaa hengailua. Mieleeni juolahti, että tämähän on suorastaan sellaista söpöä ja ihqua elämää, jota näkee lifestyle-blogeissa. Ja minä elän sitä juuri nyt!


Ainoa ongelma oli, että maha loppui kesken. Mutta onneksi jääkaapissa on vielä jämät raparperi-valkosuklaakakusta!

maanantai 12. lokakuuta 2015

Hyvää mieltä lätyillä


Kaikki lähti liikkeelle vajaa kuukausi sitten, kun meidän Vauhtimarttojen Facebook-ryhmässä heräsi ajatus järjestää jokin positiivinen tapahtuma kaikkien ikävien ja masentavien uutisten vastapainoksi. Hyvän mielen osoitus. Jotain, mitä me martat osaamme.

Kaikki kulminoitui eiliseen hyvän mielen tempaukseen Hämeenkadulla.


Päätimme siis jakaa kaupungilla ilmaisia muurikkalättyjä ja mehua. Sale tarjosi lättyainekset ja kertsit, Marli sponssasi mehut, ja me martat veivasimme taikinat sekä järkkäsimme puitteet tapahtuman ympärille. Kymmenen maitolitran taikinasta tuli lopulta lätysköitä noin 140 syöjälle, ja kaikki oli popsittu parempiin suihin puolessatoista tunnissa.


Lättyjonossa moni ihmetteli, miksi jaamme lättyjä ilmaiseksi. Ehkä tämä kertoi vain siitä, miten kummeksuttavaa näinä päivinä on, että joku haluaa tehdä pyyteettömästi hyvää. Moni mietti, keitä me oikein olemme. Tavallisesti kun kaupungilla tempaustavat vain poliitikot, ilosanoman julistajat ja markkinamiehet. Moni kyseli, järjestettinkö tempaus vähäosaisten tai asunnottomien hyväksi. Ideana oli kuitenkin ilahduttaa ihan jokaista ohikulkijaa, ketä tahansa, lähimmäistä. Ihmisiä on jaoteltu ihan tarpeeksi. Lätty maistuu joka ikiselle.


Saimme aikaan hymyä, varmasti myös sitä hyvää mieltä. Toinen tavoitteemme täyttyy, jos esimerkkimme innostaa muitakin hyviin tekoihin.

Ole hyvä, ota lätty.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Niksipiiska, osa 2

Ja kas, tässä jo toinen osa Jennan huikeanhyödylliseen niksisarjaan! Ota käyttöön nämä pari näppärääkin näppärämpää vinkkiä, niin elämäsi helpottuu taas hitusen.


Käykö teilläkin niin, että ruoat unohtuvat pakastimeen ja ostat aina vain lisää jauhelihaa, vaikka vanhatkin ovat vielä syömättä? Meillä kävi, mutta ei käy enää. Ratsaa pakastimesi ja tee sen sisällöstä inventaario lähimmän kaapinoven sisäpuolelle. Näin on helpompi hahmottaa ja muistaa, mitä kaikkea kotona on jo valmiina, ja sapuskat tulevat käytetyiksi. Kun lykkäät pakkaseen uutta ruokaa, lisää se listaan, ja kun tyhjäät pakastinta, vedä nimet sitä mukaa yli. Vaatii pientä viitseliäisyyttä mutta maksaa vaivan. Saat papukaijamerkin, jos viitsit rustata ruoannimen perään vielä pakastuspäivämäärän.


Inhoan vatkaamista, ja yksi syy siihen on varmasti se, että tavallinen vatkausasento on auttamattoman epäergonominen. Kulho on työtasolla mutta hartiat korvissa. Mikset siis vetäisi tason alta kätevää aputyötasoa eli vetolaatikkoa? Jos vatkattava aines on luonteeltaan kovin roiskuvaista, sitä saattaa päätyä tippanen kakkulapioiden ja nuolijoiden joukkoon, mutta ainakin jöötimmät sörsselit pysyvät nätisti kulhossa. Ja niskalihakset kiittävät!

maanantai 5. lokakuuta 2015

Kesäkurpitsa-tomaattipaistos


Uusille simppeleille arkiruokaresepteille on aina tarvetta, eikös? Viikonloppuna kokeilimme, saisimmeko kasvatettua repertuaariamme kesäkurpitsa-tomaattipaistoksella, jonka ohjeen repäisin talteen Aamulehdestä heinäkuussa. Myöhästyimme hitusen parhaasta tomaattisesongista, mutta resepti lähti silti testattavaksi.


Kesäkurpitsa-tomaattipaistos

3 annosta

1 pienehkö kesäkurpitsa
4 tomaattia
4 rkl oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
1 dl raastettua parmesaania
3 rkl korppujauhoa
5 timjaminoksaa

Leikkaa kesäkurpitsa ja tomaatit noin sentin paksuisiksi viipaleiksi. Lado viipaleet oliiviöljyllä siveltyyn vuokaan. Lorauta päälle reilusti oliiviöljyä ja mausta suolalla ja mustapippurilla. Ripottele pinnalle raastettu parmesaani (itse käytin Grana Padanoa, koska olen nuuka), korppujauho ja timjaminoksat (itse käytin kuivattua timjamia). Paista 225 asteessa puolisen tuntia. Kesäkurpitsat saavat jäädä napakoiksi.


Ruoasta tuli ihan perushyvää, joskin kai kaikesta juustolla kuorrutetusta tulee. Paistos myös näytti nätiltä. Alkuperäisestä ohjeesta puuttui kokonaan suola, eikä sen lisääminen ollut lainkaan pahasta. Mies arvioi, että tätä tehdään varmaan toistekin. Paistoksen kaveriksi nautimme uunissa paistettua siikaa, joka ei näyttänyt aivan yhtä kuvaukselliselta, koska se retkotti tavallisella ruokalautasella (uuniin ei mahtunut paistosvuoan lisäksi muuta kovin leveää).


Kuvauksellisuudesta puheen ollen... Mies naureskeli, että kaikki törky rajautuu nätisti ottamieni ruokakuvien ulkopuolelle. Vai mitä sanotte lehtikasoista, puolityhjistä keksipaketeista sekä nuhjuisesta kokista lökäpöksyineen ja takkutukkineen? Jälkiruoaksi pala todellisuutta, olkaa hyvät.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Ihana joutilaisuus

Vaikka maanantaina minuun iskikin harvinaista kyllä flunssa, kulunut viikko on ollut miellyttävin pitkään aikaan. Työkiireet ovat semihektisen kesän jälkeen vihdoin hellittäneet otettaan, ja olen voinut hyvin mielin lusmuilla. Paneutua kesken päivän sihteerimartan tehtäviin, jottei harrastukseni jää täysin hunningolle. Tehdä neljän tunnin työpäiviä. Tai pitää kokonaisen vapaapäivän, livetä Turkuun ja ostaa sieltä hääpuvun.


Aiemmin olisin angstannut ja kovaa, jos töitä olisi jäljellä enää pariksi viikoksi eikä seuraavia projekteja lainkaan näköpiirissä. Istunut tatin lailla tietokoneen ääressä, tuijottanut sähköpostia päivitä-nappulaa maanisesti painellen ja odottanut toimeksiantoja. Vaikka ulkona olisi ollut kauniin kuulas ilma tai kämppä olisi kaivannut luuttuamista, olisin jumiutunut näytön eteen. Nyt osaan jo paremmin nauttia pakollakin ilmenneestä vapaa-ajasta, koska uskallan luottaa siihen, että pian saan taas tehdäkseni jotain taloudellisesti tuottavaa. Ja koska ymmärrän, että kirjakäännöstyöt tulevat sykleissä. Ennen kuin huomaankaan, pääsen vielä kieltäytymään toimeksiannoista kalenterin jo täytyttyä. Näin uskon.


Miksen siis nauttisi tästä kepeän letkeästä hetkestä. Tekisi mitä huvittaa.

Rentouttavaa viikonloppua!