keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Paras hetki

Vaikka Hunajan syöminen on todella mukavaa, sitä ennen on hetki, joka on vielä parempi.

Nalle Puh

Sama pätee muuhunkin. Esimerkiksi siihen, kun hakee postilaatikosta tai kaupan hyllyltä uutuuttaan kiiltelevän hömppäaikakauslehden ja saa istua sen kanssa alas. Ensimmäinen selauskerta on aina se nautinnollisin. Katselen läpyskän läpi, ihmettelen lähinnä vain kuvia, luen korkeintaan jonkin kiinnostavan pikkutekstin. Toisella kertaa jännitys on jo lauennut, vaikka lehdestä löytääkin aina kaikenlaista mielenkiintoista ja yllättävän ilostuttavaa.


Mies tilasi minulle synttärilahjaksi Ruotsin Elle Decoration -lehden ja jostain syystä heti perään Mondon, varmaan lähinnä omaksi inspiraatiokseen (tai vaivihkaiseksi aivopesuksi). Ja tällä kertaa olen venyttänyt lukemisen iloa ihan huolella, koska työkiireiden takia en ole vieläkään ehtinyt perehtyä kumpaankaan lehdistä yhtä kahta artikkelia syvemmin. Nyt mies on työreissulla, kääntämiskiireet ohi ja minulla illat omaa aikaa. Aioin alkaa lukea ruotsalaista dekkaria, mutta yksinäiset pimeät syysillat pääsivät hieman yllättämään, ja suunnitelma vaihtui lennossa. Ehkä siirrän kirjan avaamista siis vielä vähän eteenpäin ja pysyttelen turvallisen sisustushutun parissa...

maanantai 21. syyskuuta 2015

Ylläpitomoodissa

Meillä huushollin pyörittäminen on jo pitkään ollut ylläpitoa. Varsinaisia uudistuksia ei juuri tapahdu, koska pelkkä paikkojen pitäminen peruskuosissa tuntuu vievän kaiken liikenevän ajan. Tai sen ajan, jonka taloudenhoitoon on valmis sijoittamaan.


Esimerkiksi kodin laittoon meillä ei ole enää reiluun vuoteen satsattu juuri aikaa tai rahaa. Lähes kaikki välttämättömät kalusteet ja tavarat on hankittu, ja koriste-esineisiin emme tykkää hassata. (Viikonloppuna kyläillyt äiteni ehti tosin huomauttaa, että pesuhuoneestamme puuttuu tuiki tärkeä lattialaappa. Juu, näin on.) Saatan hyvinkin poiketa sisustuskaupoissa ja ostelen mielelläni sisustuslehtiä, mutta harvemmin tämä kotiimme konkreettisesti vaikuttaa. "Uutta" tavaraa meille kulkeutuu enää satunnaisesti ilmaiseksi roskalavoilta tai sukulaisten vinteiltä. Näillä mennään niin kauan kuin tylsistytään. Niinpä kodin laitto tarkoittaa meillä nykyään peruspuhtauden ylläpitoa, kuten imuroimista ja tiskaamista. Tosin viime aikoina tämä puhtaus ei ehkä ole aivan pysynyt yllä, koska työntäyteisten arkipäivien iltoina vapaa-ajasta nauttiminen on mennyt heittämällä puunaamisen edelle. Siivoaminen jaksaa innostaa lähinnä viikonloppuisin, kun viikon ajalta kertyneiden jättimäisten tiski- ja pölyvuorien raivaaminen tuntuu jo palkitsevalta, tai juuri ennen vieraiden tuloa. Pitäisi varmaan kutsua useammin porukkaa kylään.


Samaa linja jatkuu puutarhanhoidossa. Kulunut kesä oli ensimmäinen, jona saimme pidettyä nurmikon normaalimittojen rajoissa. (Kerjäisin aplodeja, ellei tämä kuuluisi omakotiasujien perusduuneihin. No, meillä tämä oli saavutus!) Oli suorastaan järkytys huomata, että ruoho oli leikattava jopa viikon välein, jotta se ei pääse kasvamaan ylipitkäksi! Onneksi mies keksi, että nurmikonleikkuu on hyvää hyötyliikuntaa (lähes ainoa minua motivoiva liikkumissyy) ja että samalla voi kuunnella kuulokkeista Spotifyä. Vielä ehtii testata! Nurtsinhoito ja rikkaruohojen nyppiminen olikin kaikki, mihin paukkuni puutarhanhoidossa tänä vuonna riittivät. Taistelu vuohenputkia ja nokkosia vastaan vei mehut sen verran hyvin, että puutarhan varsinainen uudistaminen  uusien kukkapenkkien perustaminen ja hyötykasvien istuttaminen  jäivät kokonaan, jo ties kuinka monetta vuotta peräjälkeen. Ensi kevätkin on jo tässä suhteessa alaskirjattu, koska häät. Ehkä sitten kesällä?


Keittiön puolella tällaisen ylläpidon voisi katsoa ruoan maneerimaiseksi tekemiseksi yksinkertaisesti nälänpoistamistarkoituksessa, mutta tässä kohtaa olemme tsempanneet. Pyrimme yhä useammin siihen, että valmistamamme ruoka ei olisi pelkkää ravintoa vaan jopa nautinto. Pienen mittakaavan kulinarismia, siis. Kai se sitten niin on, että työni keittokirjojen suomentajana ei voi olla näkymättä keittiössämme. Ruokarepertuaarini on monipuolistunut, ja kaappeihin hankitaan aina vain enemmän meille ihka uusia raaka-aineita. Jääkaapissa on harissaa, maustekaapissa kurkumaa ja vihanneskulhossa munakoisoa (arvatkaa, kuka käänsi lähiaikoina persialaisen ruokakirjan...). Parasta tässä on ehkä se, että uusien makujen myötä mieskin on innostunut ruoanlaitosta uudelleen, ja saan entistä motivoituneemman kokkikaverin mukaan puuhasteluihin. (Mutta ihan oikeasti: teen [harvoin, salaa, kun mies on poissa kotoa ja minulla kiire tai kaapit tyhjinä] edelleen makaronia ja voita, yhtä lapsuuteni ehkä jopa legendaarisista ruokalajeista  jos sitä nyt sellaiseksi edes voi sanoa, koska siihen tulee nimensä mukaisesti makaronia ja voita.)

Edellä mainitusta voitaneen siis päätellä, miksi tässä blogissa on viime aikoina esitelty enemmän ruokaa ja vähemmän kotia (tai pihaa). Tosin nyt työkiireiden hellitettyä ja syksyn tullen arvelen, että voisin jopa saada maalattua työhuoneen seinät – elleivät sitten hämärtyvät illat anna hyvää tekosyytä unohtaa seinien sävyn katseleminen.

torstai 10. syyskuuta 2015

Paskarteluhuone


Luovutan. Luovutan ja myönnän katkerana, ettei paskarteluhuone muuttunut koskaan askarteluhuoneeksi ja tuskin enää muuttuukaan. Minulla ei nähtävästi vain ole tarvetta sellaiselle. Ja nekin kerrat kun askartelen, teen sen ruokapöydän ääressä.


Niinpä huone toimii edelleen kissojen huussina ja lisäksi ylimääräisen ryönän säilytystilana. Sinne on päässyt kerääntymään roskalavoilta ongittuja mööpeleitä, jotka odottavat tuunauksen loppusilausta. Myös aiemmin mummunmökiltä raijatut valaisimet jämähtivät tähän huoneeseen heti sen jälkeen, kun olin ne puhdistanut. Olen ilmeisesti ilmeisen saamaton. Mutta huone on yllättävän hieno näinkin, etenkin kun rajaa kissanvessan kuvien ulkopuolelle.


Ja entäs tämä tyyppi sitten... Leijonaeläimemme on todellinen poseeraaja. Tai sitten vain perusteellinen perässähiihtäjä, joka hännystelee minua huoneesta toiseen. No, ota edes hyvä pose sitten, senkin kakkakopperon kuningas, ja näytä, kuka huoneessa hallitsee.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Elämäni eläimet


Lion (lausutaan lion) ja Marla. Nämä pötkylät ovat viihdyttäneet elämäämme nyt kaksi vuotta.


Marla on ehtinyt laskelmieni mukaan hukata jo kolme muistitikun korkkia, sen lempilelua (yksi on vielä tallella, kuten kuvasta näkyy). Sen lempiasento taas on lötkähtää mahalleen lattialle takajalat suorina taaksepäin. Muu lojuminen tapahtuu pääosin meidän sängyssä, johon se on pöllyttänyt varmaan kiloittain karvaa, jota saa kaivella suusta nukkumaanmentäessä. Marla tykkää myös lipsiä vettä avoimesta hanasta altaan reunalla könyten ja katsella keittiön puuhia omalta ylähyllyltään. Jostain syystä se saa pahoja hellyyskohtauksia aina keittiön matolla, josta on muotoutunut varsinainen rapsutus- ja silityspiste.


Lion on viimeisen vuoden aikana oppinut mouruamaan ulos. Sen lempparijuttuihin kuuluu yhä läppärini päällä makoilu, ja suosikkileikkejä on saalistaa portaiden alapuolelta tökittyä roskaa, esimerkiksi pötköksi rullattua paperista leipäpussia. Takapihalla on hauska saalistaa heinäsirkkoja, joutuipa viimeksi saaliiksi myös pahaa-aavistamattomana lennellyt sitruunaperhonen. Lion on kunnon peto. Eikä se aina ymmärrä leikkiäkään kovin helläkyntisesti.

Mun höpsiäiset.