tiistai 24. maaliskuuta 2015

Joululahjalaukku, osa 1


Viime viikolla otin vihdoin asiakseni panna joululahjaksi saamani Kenkäpaja Pihkan lahjakortin käytäntöön. Ihana mieheni oli keksinyt lahjoa minua mahdollisuudella räätälöidä nahkalaukku itse, koska nirsona en ollut löytänyt omannäköistä veskaa sitten mistään. Aika innovatiivista, sillä tällaista lahjakorttia ei pajan valikoimassa kuulemma ennestään vielä ollut...

Kuvat täältä ja täältä.

Pinterest-tilini oli jo tammikuussa käynyt kuumana laukkukuvista, mutta sitten asia vain oli jäänyt muiden juttujen jalkoihin. Töiden ehkä? Sosiaalisen elämän peräti? Mutta jos mieluisan laukun löytäminen kaupoista tuntui vaikealta, ei sen suunnitteleminen alusta alkaen ole sekään mikään läpihuutojuttu. Mahdollisuuksia tuntui olevan liikaakin, ja toisaalta taas en tiennyt, mitkä kaikki ideat olisivat oikeasti toteutettavissa. Hommaa hankaloitti tietysti sekin, etten ole millään lailla nahka-alan ammattilainen, joten en esimerkiksi osaa sanoa, millainen nahka mihinkin laukkumalliin sopii. Onneksi pajan käsityöläiset tietävät paremmin.


Nyt pähkäilemme siis yhdessä tekijän kanssa, miltä se unelmieni laukku tulisi näyttämään. Tähän minulla oli tietysti selviä kriteerejä: sen tuli ainakin olla käytännöllinen, yksinkertaisen tyylikäs ja ajaton, "olanylimallinen", konjakinvärinen ja sen kokoinen, että sinne mahtuu muutama kirja. Silti jäljelle jää lukemattomia mahdollisuuksi käytännön toteutukseen. Se "helpoin" asia, eli nahkan värin valinta, osoittautui jo sekin haasteelliseksi. Tulisihan sen kuitenkin mätsätä jo olemassa oleviin asusteisiini (jotka sattuvat olemaan hieman konjakkia tummempia).

Silti toivon, että tästä suunnitteluvaiheesta ei ole enää pitkä matka toteutukseen. Kunpa laukusta tulisi upea!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Leivon-nainen


"Ilman leivonnaisia elämä luultavasti jatkuisi, mutta miten juhlistaisimme sitä?" Tämä aiheellinen kysymys esitettiin Yle Teemalta 9.3. tulleessa Lumoavat leivonnaiset -ohjelmassa (katseltavissa Areenassa vielä kolmisen viikkoa).


Minulle elämä on näin määriteltynä lähes yhtä juhlaa. Syön ja leivon paljon herkkuja, eikä tähän nautiskeluun vaadita erityistä syytä tai merkkipäivää.


Lapsuudenkodissani leivottiin usein, mutta äiten leivonnaisrepertuaari oli melko rajoittunut. Reseptejä ei varta vasten haeskeltu keittokirjoista vaan uusia ohjeita kirjoitettiin kyläpaikassa paperilapulle muistiin, jos tarjoilut olivat olleet erityisen herkullisia. Muistan, että pakastimessa oli aina oltava tarjottavaa vierasvaraksi. Todella usein tehtiin kääretorttua. Väliin vattuhilloa ja kermavaahtoa. Sitä muistan leiponeeni itsekin monta kertaa, kun aloin vähitellen tarttua sähkövatkaimeen. Kun äite leipoi, me lapset emme saaneet maistella tuotoksia miten halusimme, koska osa piti aina pakastaa vieraita varten (tai ehkä se oli vain ylenpalttisen mässäilyn estämistä...). Vieraita meillä kyllä kävikin monta kertaa viikossa, ja silloin kahvipöydässä oli mukava päästä osingoille.


Kopioin äiten reseptivihosta monta ohjetta jo teininä ja toteutin niitä myöhemmin omassa opiskelijakämpässäni. Äiten oppien mukaisesti vieraille oli aina tarjolla omatekoisia herkkuja, vaikka sainkin kyläilijöitä melko harvoin. Tuulomantorttu taisi olla pop vielä niihin aikoihin.


Voin sanoa aloittaneeni leipomisen harrastuksena vasta kolme neljä vuotta sitten. Yhtäkkiä teki mieli etsiä aivan uusia, ehkä haasteellisempiakin reseptejä. Osaltaan tähän vaikutti varmasti sekin, että niihin aikoihin sain käännettäväkseni ensimmäisen keittokirjani. Reseptejä tuli googlailtua siitä syystä paljon enemmän, ja pakkohan niitä herkkuja oli päästä itsekin maistamaan. Parhaiten mieleen on jäänyt kakku, johon tuli 400 grammaa suklaata ja jonka pelkkä nimi Chocolate divine sai kuolan valumaan pitkin suupieliä.


Jotenkin innostuin varsinkin kakuista, vaikka en lähtenytkään koskaan mukaan vallalla olevaan överikoristelubuumiin. Oma minimalistinen, pukeutumisesta ja sisustuksesta tuttu tyylini jatkuu myös leivontapuolella. Vaikka teen leivonnaisistani mahdollisimman huolitellun näköisiä, tärkeintä niissä on kuitenkin hyvä maku. Ja nyt anteeksipyyntö jo etukäteen kaikille sokerimassasta ja marsipaanista villiintyneille, mutta omaa kakkuani en näillä aineilla päällystäisi. Tällaiset kakut näyttävät minun silmääni turhan muovisilta, eikä se ainesten makukaan varsinaisesti kiihota kitalakeani... Myös elintarvikevärien lotraamiselta olen yrittänyt välttyä, vaikka tunnustankin hankkineeni joulun alla putelin punaista pastaväriä.


Nykyään kahvilaan meneminen on harmi kyllä menettänyt osan hohdostaan. Älkää ottako tätä rehentelynä, mutta useasti omatekoinen kakku vain maistuu paremmalta kuin kahvilavitriinien semiteollinen tarjonta. Pakko silti myöntää, että olen kehittynyt leipomisessa paljon, ihan vain kokemuksenkin kautta. Kun leipoo paljon, oppii paljon. Teen niistä pilalle menneistä macaroneista ehkä oman päivityksensä joskus myöhemmin...

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Venytetty viikonloppu Vuokatissa


Talviurheilukohteeseen voi nähtävästi lähteä, vaikka ei niin välittäisikään urheilusta. Vietimme viime viikonlopun (molemmista päistä pidennettynä) Vuokatissa kaveripariskunnan siivellä. Ideana oli tietenkin hyödyntää laskettelurinteitä ja kämpän nurkalta lähteviä latuja. Itsekin jouduin siis raahaamaan mukaani lainasukset, mutta pääosin ajatukseni oli ottaa miniloma lötköilyn kannalta. Mitä muuten kertoo se, että kaikki liikuntavarusteeni vaatteista lähtien olivat lainassa mieheltä... Onneksi olemme melko samaa kokoa!


Juu, osallistuin minä hiihtohommiin, vaikka siitä ihmeestä ei olekaan kuvia todistusmateriaalina. (Parempi vain.) Sitä kivempaa oli tietysti fiilistellä lenkin varrella olleella laavulla ja paistaa vähän makkaraa.


Sitä jotenkin tulee back to basics -olo, kun päivän ohjelma koostuu ruoan hankkimisesta (pulkassa vetäen jäätä pitkin), sen valmistamisesta, ulkoilusta, kämpillä tykeissä haahuilusta ja peseytymisestä (myös Katinkullan kylpyläosasto testattu). Voidaan kai sanoa, että loma on tehnyt tehtävänsä, jos menee päivistä sekaisin.


Löysin sitä paitsi paikkani tässä urheilijoiden porukassa: luontevasti huoltojoukoista! Ravitsin reippaita ulkoilijoita ranskalaisella sipulikeitolla, suklamoussella, aamupalalätyillä ja viimeisenä iltana munakoisovuoalla, jota kokeilin nyt ensimmäistä kertaa. Eikä muuten jää viimeiseksi, vaikka tekemiseen hurahtikin kokonaiset puolitoista tuntia. Laskettelijoiden palatessa pelipaikoilta sitä tunsi itsensä ihan julkkikseksi  kamerat vain räpsyivät, kun keittiöstä yhytettiin ah niin eksoottinen wannabe-kokki. Harrastuksensa kullakin.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Normipäivä

Oletteko joskus miettineet, millainen on kotoa töitä tekevän freelancerin tavallinen työpäivä? Tällainen se minulla on.


Tänään herään kahdeksan tienoilla verhojen välistä puskevaan valoon. Usein herään myös mouruavaan kissaan tai ikävään herätyskelloon, mutta en juuri tänä aamuna. Suoritan aamutoimet, joihin kotityöläisellä ei kuulu siisteihin vaatteisiin pukeutuminen, meikkaaminen tai tukan kähertäminen. Sen sijaan vedän kolitsit [sic] jalkaan, rasvaa naamaan ja nutturan kireälle, kuten kunnon toimistotädillä ainakin.


Ruokin katit ja itseni. Kissojen kuppeihin menee Whiskasia, omaani mikropuuroa. Lisäksi herkullinen ruisleipä voilla, vettä ja omena. Kuvasta puuttuu keksi. Askeettista, sanoisi joku. Kätevää ja täyttävää, sanon minä. Arkiaamuisin aivokapasiteetti ei riitä erikoisten aamupalojen säveltämiseen, vaan tylsä rutiiniruoka on se juttu. Aamulehti on välttämätön lisuke.


Työmatkani kuljen kävellen. Officeni sijaitsee näköetäisyydellä keittiöstä. Selaan ensin Facebookia, jotta pääni lähtisi käyntiin. Tarjolla ei ole mitään meheviä juoruja. Avaan käännöstiedoston ja eteeni keittokirjan. Marla asettuu sen päälle. Työlistallani on raakakäännöksen parantelua. Toisin sanoen suurin työ on jo tehty ja enin osa oudoista asioista selvitetty (esimerkiksi katsottu YouTube-video aiheesta Kuinka poistat verisuonet ankanmaksasta). Nyt pitää enää tehdä tekstistä kunnon suomea. Tänään aiheena on etikkasäilykkeet. Jätän suomennoksesta pois kohdan, jossa neuvotaan syömään punajuuri "sellaisenaan tai oliiviöljyseoksella marinoituna", koska Eviran mukaan raa'an punajuuren syömisestä voi saada ruokamyrkytyksen.


Lion köllähtää läppärini päälle nukkumaan. Mietin, että pitäisi varmaan kokeilla marinoidun punasipulin valmistamista. Pähkäilen, voiko säilykkeen nimeksi antaa neilikalla maustettu säilötty raparperi. Vai sittenkin neilikanmakuinen säilötty raparperi? Neilikalla maustettu raparperisäilykeNeilikanmakuinen raparperisäilyke? Vai peräti neilikkainen... Tiesittekö muuten, että raparperi on vihannes?


Kello lyö kaksitoista. Ihmiskontakti! Mies tulee kotiin ruokatunnille. Minä keitän teeveden ja teen voileivät, mies surauttaa smoothien, se on työnjako tässä perheessä. Lounasruokalamme tarjonta on joka päivä lähestulkoon sama. Miehen kupin kyljessä on kalifornialainen hiihtävä rusina, oman kuppini sisällä ihanaa chai-teetä. Aamulehden lukeminen jatkuu. Nautimme aterian leijonaeläimen mouruamista kuunnellen. Lisäksi miehellä on kiire tapaamiseen. Ihmettelen, ettei valkoiselle kauluspaidalle roisku yhtään mustikkaista smoothieta. Saan pikku suukon miehen rientäessä keskustaan.


Elämästäni tulee helpompaa (saan kuunnella vähemmän mouruamista), kun käytän loput ruokatunnista kissan ulkoiluttamiseen. Lion löytää sinivuokkoja ja kusee kuuseen. No okei, oikeasti se on tuija, mutta lauseesta tuli kivempi noin. Kummastelen jälleen kerran, miten ihmeessä poikakissat voivat pissata vaakasuoraan taaksepäin. Kun tullaan sisälle, alkaa inha sade.


Palaan säilykkeiden pariin. Pohdin suomennosta Bondens marknad -tapahtumalle: maalaistentori, maatilatori, tuottajatori, tuottajien tori vai talonpojantori (ja pitäisikö myös ruotsinkielinen nimi jättää tekstiin, kun kyseessä ovat Tukholman ja Malmön torit). Kääntämisessä oikeitakin ratkaisuja voi olla useita, ja paljon aikaa kuluu sinänsä "turhaan" työhön, kun pitää valita monesta hyvästä vaihtoehdosta. Suomentaminen on muutakin kuin pelkkää sanojen kääntämistä. Yritän selvittää, mitkä suomalaiset yritykset toimittavat luomutuotteita kotiinkuljetuksena. Välillä harhaudun Faceen...


Keittokirjojen kääntäminen on pirullista puuhaa. Ruoasta puhutaan koko ajan, eikä tarvitse kuin mainita sana focaccia, kun jo kuola alkaa valua. Ehkä siksi yleensä kolmen ja neljän välillä iltapäivästä hipsin keittiöön. Glukoosikin on vähissä, ja kaivelen kaapeista herkkuja. Minä saan toissapäiväistä sitruunakiisseliä, kissat namipalat. Kun kuljettaa ruokaa työhuoneeseen, saa aina seuralaisia. Leijona painelee Wordiin ekstrakirjaimia, koska näppäimistön suojaksi laittamani lomaketelineritilä on nähtävästi revähtänyt. Kiisseli on hyvää, vaikkei se olekaan suolaista ja rasvaista kuten focaccia. Sitä lusikoidessa voi samalla selata muutaman lempiblogini uusimmat postaukset. Tämä on minun versioni tupakka- tai kahvitauosta.


Työt jatkuvat varttia vaille kuuteen. Ehdin muun muassa selvittää, onko luontevaa sanoa tyhjät tomaatinpuolikkaat tai tomaattikauden ulkopuolella (Google sen tietää: ei). Nettihakuni koskevat muuten useimmiten sitä, käytetäänkö suomessa sitä tai tätä sanontaa. Kiitos fraasihaku ja lainausmerkit! Mies tulee kotiin ja pitää oman show'nsa kissojen kanssa (ja ilman). Jätän huomiselle keittokirjan hakemiston aakkostamisen ja alan suunnitella, mitä tänään syötäisiin.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Haaste: Ilahduta bloggaajakaveria

Tämä bloggaaminen on sitten hassua touhua. Toisten blogeja pidempään lukiessa tulee sellainen olo kuin bloggaajan tuntisi henkilökohtaisesti, vaikkei olisi ikinä edes kommenttia tämän blogiin jättänyt. On ilahduttavaa päästä mukaan seuraamaan toisen ihmisen elämänmenoa. Toisaalta taas itse ilahtuu, kun huomaa (vieraidenkin) ihmisten käyneen omassa blogissa. Näitä jorinoitahan lukee joku!


Nyt sain oikein konkreettisen ilahdutuksen Elämäni Helinä -blogin Heliltä, joka kehui blogiani kauniisti ja haastoi minut samalla ilahduttamaan kanssabloggaajaa. Kiitos paljon, ja täältä pesee!

Tässä on Tipulassa-blogista alkunsa saaneen haasteen säännöt:
- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän). Jos haluat, yllä olevaa kuvaa saa vapaasti käyttää postauksessa!
- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!
- Voit totta kai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia. :)

Laitan haasteen eteenpäin By Sanumaria -blogin Sanumarialle. Aikoinani jotenkin eksyin Sanumarian entiseen Etkaisäänymuavarte-blogiin, jonka innovatiivinen ja ilmeikäs kielenkäyttö sai minut hörähtelemään kesken työpäivää (juu, pidän bloginlukemistaukoja kahvipaussien sijaan). Vaikka blogin toistuvia teemoja ovat nykyään kotiäidin arki ja urheilu, joista kumpikaan ei tällaiselle lapsettomalle velttoilijalle ole aiheena kovin läheinen, Sanumarian tyyli kertoa näistä(kin) asioista ilahduttaa minua edelleen. Jos sallitte kökköisen vertauksen, By Sanumaria on vähän niin kuin Top Gear -ohjelma: sen parissa viihtyy, vaikkei asiasta mitään tietäisikään. Kiitos siis piristämisestä! Jatka haastetta, jos siltä tuntuu.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Hihnan toisessa päässä

Oletteko koskaan ulkoiluttaneet kissaa? Koiraa, juu, mutta että kissaa? Oikein valjastettua yksilöä?


Joku voisi väittää sen olevan maailman tylsintä hommaa. Pahimmassa tapauksessa katti kipuaa kivelle ja jämähtää siihen 15 minuutiksi. Talutushihnan toisessa päässä katsellaan saappaankärkiä ja tuijotetaan tyhjyyteen. Lähtisipä jo liikkeelle.


Ei se kissan ulkoilutus minustakaan ensi alkuun kovin jännää ollut. Tai ihan aluksi se oli juurikin jännää, kun pelkäsi, koska eläin saa sätkyn, rimpuilee irti kantimistaan ja katoaa ikuisiksi ajoiksi. Mutta sen jälkeen, kun on tajunnut kissan pysyvän tiukasti valjaissa, kulkevan aina melko samoja latuja pihan perällä ja järkyttyvän korkeintaan naapurin liikehdinnästä, voi huoahtaa ja tylsistyä kaikessa rauhassa.


Tai sitten ottaa tilanteesta kaikki irti. Olen totuttanut elukat lounastaukoulkoiluun. Keskitalvella se oli ainoa valoisa aika pyörähtää pihalla, joten itsekin sai havahtua edes jonkinlaiseen valoilmiöön. Lisäksi ulkoilutus tuo kaivatun katkoksen työpäivään ja on mukava nollausoperaatio. Pää tyhjenee käännöslauseista ja kieliongelmista. Peffankin saa penkistä ylös ja raitista ilmaa kitusiin. Kengänkärkien tuijottelun sijaan voi kiinnittää huomionsa kevään etenemiseen: lumen sulamiseen päivä päivältä, puiden turpeisiin silmuihin ja lintujen titityyohjelmistoon (niistä lähtee valtava ääni tähän aikaan, kuuntele vaikka!).


Ja entäs kissa? Ulkoiluttajan on hyvä hahmottaa, että kissan missio ei ulkoilun aikana ole siirtyä mahdollisimman pitkää välimatkaa paikasta A paikkaan B (toisin kuin koiran, joka on totutettu perässä vedettäväksi), vaan aivan yhtä tyydyttävää voi olla vartin kökötys kivennokassa. Siinähän se istuu kuin tatti, mutta nenä nuuskii tuhatta ja sataa, pää kääntyy puolelta toiselle ja korvat pyörivät melkein ympyrää. Eikä mitään muka tapahdu?! Käynnissä on Suuri Tilannekatsaus. Mitä me ihmisjästipäät emme vain ymmärrä.


Meille ei tullut koiraa, koska emme halunneet sitoutua usein toistuviin lenkityksiin. No, enpä kissaa hankkiessani tiennyt, että se tietäisi pakkomeditaatiota hihnanpää kourassa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

On siis kevät

Jos ihminen tuntee kiiman joskus, sen täytyy olla keväällä. Kesä on täyttymys, syksy muistelee kesää, talvi lamauttaa rakkauden.

Timo K. Mukka


Minulle maaliskuu on aina ollut yhtä kuin kevät. Ja kevät taas yhtä kuin ihana, jännittävä, kaiken mahdollistava vuodenaika. Männätalvina kevään eteneminen oli aina työn ja tuskan takana. Lunta tuntui olevan toivottaman paljon, mutta lohdutin itseäni kansanviisaudella maaliskuu maata näyttää. (Tästä kohkasin jo viime vuonna.) Koska aina se näytti, siihen saattoi luottaa. Joka vuosi viimeistään maaliskuun lopussa lumipeite oli rakoillut ja maa paljastunut.


Lapsuudenkodissani kevääseen liittyi olennaisena osana petkele. Tiedättehän, se rautakankimainen jäidenhakkuuvehje. Maa oli saatava mahdollisimman aikaisin sulamaan, joten jäätä lohkottiin pihasta paloiksi. Vieläkin naurattaa, kun muistelee, miten äite lapioi jäälohkareita kottikärryillä metsään sulamaan, jotta nurmikko tulisi aikaisemmin esille. Hiekkaiseen pihaan kaivettiin puroja, jotta vesi valuisi nopeammin pois ja maa kuivuisi. Ja ihan myös siksi, että se oli niin kivaa. Vielä isonakin...


Nykyään maan näkymistä ei tarvitse aina odottaa edes maaliskuuhun asti. Silti lumen sulaminen on joka kerta yhtä pakahduttavaa. Se enteilee lämpöä, aurinkoa ja kesää, jonka odottaminen on itse asiassa silti parempaa kuin itse kesä. Siksi rakastan kevättä. Tervetuloa, mahtava maaliskuu!