perjantai 31. tammikuuta 2014

Lähtötilamme

Koska kotimme ei ole vielä täysin valmis (tuleeko se koskaan olemaankaan), tästä oli osaltaan tarkoitus tulla myös blogi, jossa jaaritellaan sisustuksesta. Ehkä jo kymmenennen päivityksen on siis aika käsitellä talomme sisuskaluja...

Asustamme miehen kanssa aika isoa omakotitaloa Tampereen lähiössä. Asiahan on itse asiassa niin, että tapasin avokkini juuri, kun hän remppasi tätä taloa. Ihan en ehtinyt mukaan päättämään suurista linjoista, mutta onneksi kerkisin antamaan mielipiteeni sentään joistain sisustusratkaisuista! (Vaikka oli mies yllättävän hyviäkin valintoja tehnyt, myönnetään.) Ennen kuin esittelen kotimme nykytilan, tässä muutama kuva tilanteesta siinä vaiheessa, kun itse astuin kuvioon  ja taloon.



Vähän tätä valkoisuutta hämmästelin, mutta syy värivalintaan kirkastui kirjaimellisesti minulle viimeistään ensimmäisenä kesänäni talossa.



Tunnustan, että talo on pari pykälää liian suuri kahden ihmisen asuttavaksi. Se tuli kuitenkin miehen kylkiäisenä, enkä valita tippaakaan (paitsi ehkä sitä imuroidessani). Ja onhan meillä nykyään sentään kaksi kissalasta, jotka saavat kirmata ympäri huushollia.



Aika pian näiden kuvien ottamisen jälkeen pääsin itsekin remppahommiin. Ei siinä taidettu monillakaan treffeillä käydä, ennen kuin tyttöystävä(kokelas?) pistettiin pensselin ja laminaattileikkurin varteen. Ehkä elämäni hauskimpia aikoja!

tiistai 28. tammikuuta 2014

Himmelihommeleita, vol. 2



Viikonloppuna väkersin taas himmeliä, nyt ihan himmelikurssilla. Neljässä ja puolessa tunnissa sain aikaan alla näkyvän häkkyrän. Sitten materiaalina käyttämäni lasiputket loppuivat kesken, ja päätin, että jätän tekemättä tahokkaiden kärkiä yhdistävät "poikkipuut", jotka olisivat kuuluneet malliin. Tästä versiosta tuli itse asiassa mukavan siro ja ilmava. Eikä niin eiffeltornimainen.

 
Kurssin opettaja oli tuonut malliksi omia töitään. Näistä voi nyhtää inspiraatiota myöhempiä kokeiluja varten.




Materiaaleina voi siis käyttää perinteisiä olkia, (muovisia tai pahvisia) pillejä tai vaikka lasiputkia, kuten monet kurssilaiset. En muuten yllättynyt, että yhtä miestä lukuun ottamatta muut kurssin osanottajat olivat tuplasti ikäisiäni naisia...



Hienoja himmeleitä tuli kaikille. Yksi naisista halusi tehdä nuorison makuun sopivan himmelin mustista pilleistä, ja uskon lopputuloksen onnistuneen. Siinä yhdistyy hauskasti moderni tyyli ja perinteinen muoto. Kurssin ainoa mies teki puolestaan pelkkiä tähtiä, kuulemma ensi joulun lahjoiksi. Ehkä aikaisimmat joululahjat ikinä!

 

maanantai 27. tammikuuta 2014

Keksintöjä


Leivoin kauralastuja. Ne ovat ehkä maailman simppeleimpiä leivonnaisia. Keksien leipominen on yleensä aikamoista näpräämistä. Kaamein muistoni pikkuleipähommista ovat eräät marenkihyrrät, joista tahmainen täyte pursusi pöydälle ja sotki sormet. Tai sitten tuskastelu liian vetelän piparitaikinan kanssa. Siinä kohtaa ei ihmetellyt, mistä tulee sanonta meni pipariksi. Kauralastujen taikina sen sijaan vain kuopaistaan pellille, lykätään hetkeksi uuniin ja se on siinä: pitsimäiset, sanotaanko jopa mielikuvitusta kutkuttelevat keksit ovat valmiita!


Näiden kauralastujen ohjeessa ei ole mitään maailmaa mullistavaa, mutta laitanpa sen tähän ihan vain siksi, jos joku nyt sattuisi intoutumaan...

Helpot kauralastut

50 kpl

3 ½ dl isoja kaurahiutaleita (itselläni ei ollut, joten käytin taviksia)
2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
¾ dl vehnäjauhoja
½ tl leivinjauhetta
100 g voita sulatettuna
½ dl kermaa

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Sotke kuivat aineet keskenään ja sekoita joukkoon voi ja kerma. Lusikoi taikinasta pellille pieniä nökköjä (3 × 4 nokaretta per pelti). Paista uunin keskitasolla noin 7 minuuttia. Oma taikatemppuni on vielä se, että jos lastut näyttävät uunista otettuina vähän epämuodostuneilta, tökin nopeasti niiden reunoja veitsellä tasaisemmiksi. Vähän kuin kauralastujen kasvojenkohotus, ellei lopputulos heti näytäkään Hangon keksiltä.

torstai 23. tammikuuta 2014

Kuin iso lapsi karkkikaupassa

Kävin eilen kirjastossa hakemassa varaamani kirjan ja poikkesin samalla ruokakauppaan. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, koin kaupan käytävällä valaistumisen: mä voin ostaa karkkia! En nimittäin juuri koskaan osta karkkia  ainakaan ollessani kauppareissulla yksin. Sitä paitsi miehen mummu ja äiti varustavat meidät niin usein suklaalla, ettei herkuista ole (varsinkaan viimeisen kuukauden aikana) ollut pulaa. Mutta eihän suklaata voi määräänsä enempää syödä.

Oli suuri vaara, että nyt kerrankin namiostoksilla ollessani valitsisinkin pahaa karkkia; kauppojen valikoimissa on todella kehnosti hyviä hedelmäkarkkipusseja! Pelastuksekseni koitui irtokarkkilokerikko, johon en varmaan ollut ikinä aiemmin edes kiinnittänyt huomiota tässä kaupassa. Mikä kirpeiden karkkien taivas!




Voi, kun tuntuikin mukavalta kiepsahtaa sohvalle vastalainattu kirja ja vastakerätyt irttarit kainalossa! Tällä kertaa luettavanani on Aldous Huxleyn Saari. Toivottavasti se on yhtä hyvä kuin Uljas uusi maailma, josta höyrähdin jotain viisi vuotta sitten (kiitos kesätyökollegani Katriina, joka suositteli kirjaa joskus vuonna kivi ja keppi).

Kissat ehtivät tietenkin sohvalle ensin ja tutkivat uteliaina paikkoja, kuten aina. Ne kyllä tutkivat kaikki paikat... Kiitsa vaan, Lion, piti sitten äijäillä just kuvanottohetkellä!


tiistai 21. tammikuuta 2014

Avaraa ilman tavaraa

Aika monet läheiseni varmasti kuvailisivat minua minimalistiksi. Minusta kuvaus tuntuu liian ankaralta, mutta ehkä siinä on perää. Nautin, kun kotonani on vain oikeasti käytössä olevia tavaroita. Ja koristeena korkeintaan jotain itse tehtyä ja luonnosta kerättyä.


Loppukesällä liityin Fb-vaihtoryhmään. Vanha roju haettiin pois kotioveltani ja tilalle tuotiin sokeria, säilykkeitä tai vessapaperia. Oli hieno tunne päästä eroon turhasta krääsästä, vieläpä joutumatta kuskaamaan sitä kirpputorille. Rahalla, jonka tavarasta olisin perinteisellä kirpparilla saanut, minulle oli jo kaiken lisäksi ostettu toivomani merkkistä hammastahnaa, jota olisin ostanut joka tapauksessa. Yllättäen hienoa oli myös saada nähdä tavaran hakijan onnellinen reaktio itselleni hyödyttömän, jopa ärsyttävän roinan saamisesta. "Just tällaista maljakkoa mä oon etsinyt!" tai "Tästä lapset kyllä ilahtuu". Parasta oli kuitenkin tieto siitä, että kodissani oli taas yksi turha tavara vähemmän. Aah, miten vapauttavaa!

Jouluna käytin yhden päivän isäni vintin siivoamiseen. Vintti oli täynnä roinaa, joista osa oli toki omaakin lapsuudentavaraani ja kertaalleen kirpparilla käynyttä kamaa. Osa sitten isän omaa "keräilytavaraa". Sitä ei ollut ainoastaan vintillä vaan muutamassa muussakin paikassa kotikotona. Eikä jokainen juttu todellakaan ollut "vain oikeasti käytössä olevaa tavaraa". Ihmettelin, miten isälle tuntui olevan niin vaikeaa luopua näistä esineistä, joista monet olivat selkeästi rikki/homeessa/olleet käyttämättä 10 vuotta. Saman tunteen irtipäästämisen vaikeudesta olin todennut edellisen sukupolven kohdalla, ehkä jopa astetta pahempana.

Aloin ymmärtää, että ehkä nämä ihmiset pitivätkin minua ihan outona, koska en osannutkaan arvostaa ylenpalttista tavaravarastoa, jonka he omalla työllä hankkimallaan rahalla olivat vaivalla kartuttaneet. Tulen pokkana vaatimaan, että jotain niistä heitetään pois! Oma sukupolveni on elänyt kaman kyllästämässä maailmassa koko elämänsä tuntematta puutetta mistään. Ehkä me siksi emme tunne tarvetta hakea menestystä ja onnellisuutta hankintojen kautta. Hyvänolontunteen voi saada muustakin kuin ostamisesta.


Luin pari viikkoa sitten Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja -kirjan. Yksi sen kohta tuntui jotenkin tutulta:
”Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomiseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asioita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa.
   Ammematon tarvitseminen pitää meidät elossa. Tai kuskuskattilan. Talousvaa'an. Niinpä niiden ostamisen hajauttaa. Sitä suunnittelee paikkoja, joista lähtee ostamaan niitä. Joskus tekee vertailua. Calorin vai Rowentan silitysrauta? Kaapit täytetään hitaasti, lipastonlaatikot yksi kerrallaan. Elämä käytetään kodin täyttämiseen – ja kun se on täynnä, rikotaan esineitä, jotta päästään korvaamaan ne uusilla, jotta seuraavanakin päivänä olisi jotakin tekemistä. Jopa oma parisuhde rikotaan, jotta voidaan ruveta puuhaamaan toista suhdetta, toista tulevaisuutta, toista kotia.
   Toista elämää, jota ruveta täyttämään.”

Olen jo pitkään unelmoinut kirjastoseinästä. Mutta miten voin koskaan saada seinällistä kirjoja, kun käytän ahkerasti kirjaston palveluita enkä osta kuin sellaisia kirjoja, joita tiedän lukevani useammin kuin kerran (= 1–2 kirjaa vuodessa)? On minimalistillakin vaikeaa.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Himmelihommeleita



Ainut järkevä asia, minkä sain viikonloppuna aikaiseksi, oli yksi pieni himmeli. Koko muun ajan vahtasin telkkaria, luin lehtiä, pärskin ja söin.

Perjantaina iski nimittäin flunssa. Velttous ja vetämättömyys. Mieskin oli toipilaana ja pelasi tuntikaupalla kännykän autopeliä kuin kakarat. Tai kakaroilla sentään on yleensä aikarajoitukset pelaamiseen! Mutta tulipa ainakin laiskoteltua ja otettua rennosti.


Ja ne himmelit. Ne ovat uusin hurahdukseni. Tehtyäni ensimmäisen himmelini olin saman tien seitsemännessä taivaassa. Vaikka ne ovat perinteisiä, niissä on jotain ihastuttavan modernia, ehkä se yksinkertainen geometrisyys. Ostin jo hopeanvärisiä lasiputkia, joista aion väsätä vieläkin modernimman version. Askartelukaupasta bongasin myös ohutta alumiiniputkea, jota myyjän kauhisteluista huolimatta aion värkätä metallihimmelin (pyhäinhäväistys tai ei, haluan silti kokeilla sellaisen tekemistä). Tällä kertaa käytin kuitenkin kävelylenkillä lammen rannalta nyhtämiäni korsia, jotka olin jo aiemmin viikolla kuorinut, liottanut ja katkonut määrämittaan.


Tänään olen jo sen verran terveemmässä kuosissa, että voin jatkaa perinneharrasteita  pääsen kokeilemaan ryijyn tekemistä!

torstai 16. tammikuuta 2014

Näin meillä




Meillä punotaan juonia selkäni takana. Kuten käydään kirjoittelemassa teippimerkkeihini salaisia viestejä, joiden on tarkoitus paljastua jossain vaiheessa yllättäen. Eihän tällaisesta voi olla tykkäämättä. Vaikka viimeiseltä "sivulta" paljastuisikin tietynlainen antikliimaksi. No, näin meillä osoitetaan rakkautta.


maanantai 13. tammikuuta 2014

Säteilyä


Aurinko, tuo kauan kaivattu vieras, kävi meillä tänään. Työntekoni meinasi herpaantua, kun oli vain pakko koettaa imeä sen säteitä itseeni. Hoin kissoille "Aurinko! Aurinko!" ja meinasin jo nostaa ne ikkunan eteen, jotta nekin varmasti huomaavat tämän erikoisen luonnonilmiön. Ilmankos sitä sanotaan, että joku säteilee hyväntuulisuutta tai onnea.

Vielä marraskuussa ihmettelin, miten aurinkoinen alkutalvi voikaan olla, mutta sen jälkeen alkanut pimeä jakso veti mielen matalaksi ennennäkemättömällä tavalla. Ei jaksa, ei viitsi, ei kiinnosta. Välillä tuntui, ettei saanut aikaiseksi mitään. En mä oikeasti ole sellainen vetelys, mikä mun oikein on!? Avokkikin ilmeisesti hätkähti sen verran, että alkoi syöttää mulle vitamiinipillereitä. Ehkä en leiponut enää niin usein kuin ennen.



Olen ollut vähän kuin meidän limoviikunamme, joka on pikkuhiljaa talven myötä pudottanut lehtiään niin, että jäljellä on kohta enää pelkkä raaksu. Viimeisten lehtien joukosta alkaa kuitenkin nyt paljastua uutta vehreyttä  ehkä peli ei olekaan vielä menetetty! Ehkä kaikki vain alkaakin alusta entistä uudistuneempana. Lisää aurinkoa, kiitos!

lauantai 11. tammikuuta 2014

Minä, hän, ne

Kai tässä jonkinlainen esittely olisi paikallaan. Olen Jenna, 30 vee, Tampereelta. Työkseni kirjoitan tekstejä, joista jonkun toisen työ on osoittaa kaikki virheet. Vapaa-ajallani lellin katteja, marttailen, teen kaikensorttisia käsitöitä, yritän kaunistaa kotia, leivon ja käyn lukupiirissä. Inhoan imuroimista, virallisten puheluiden soittamista ja sammutetun kynttilän hajua. Mitä siis voisi sanoa: elän kai aika tavallista, joku voisi kai sanoa tylsääkin, elämää. Koska extremeä siitä saa hakea kissojen ja koirien kanssa, yritän aina huomata ne lähellä olevat hienot asiat, joita voi ihmetellä ja joista voi nauttia. Sepä ehkä onkin tiivistettynä tämän blogin idea: katso ja näe. Ja kyllä, välillä mieleni tekee myös naputtaa pöljiä tekstejä, joista kenelläkään ei ole naputtamista.


Samassa taloudessa kanssani asuu myös avokki, joka on uhkaillut osallistua tämän blogin kirjoittamiseen tuoden teksteihin mahdollisesti hieman miehisempää näkökulmaa, vaikka tältäpä uroolta irtoaa mielipiteitä yhtä lailla myös kodin sisustukseen ja ruokahommiin, monen muun muassa (varokaahan vain). Välillä on kova työ pitää tämä ihmemies mattopiiskan ja hellan välissä, mutta myönnetään, että saa hän myös aikamoista hemmottelua, etenkin leivonnaistarjoilun ja pyykinpesupalvelun saralla. Vielä kun tykkäisin kauluspaitojen silittämisestä...

Lisäksi perheeseemme kuuluu kaksi kissaa, Lion, 1,5 vuotta, ja Marla, 7 kuukautta. Lionin mieliharrastuksiin kuuluu peittojen/mattojen/petarien alle kaivautuminen ja pusseihin/laatikoihin änkeytyminen, kun taas Marla tykkää jallittaa kaivautunutta Lionia ja leikkiä muistitikun korkilla (nykyään pyyhekumilla, koska kaksi korkkia katosi jälkiä jättämättä). Katitkin yrittävät välillä kovasti osallistua kirjoituspuuhiini, ainakin innokkaan näppiksellä steppaamisen perusteella.


perjantai 10. tammikuuta 2014

Blogielämää


Avokkini lanseerasi jokin aika sitten kotikeskusteluihimme uuden termin: blogielämä. Se on sitä sellaista elämää, jossa aurinko paistaa aina, kotona ei koskaan näy pölypalleroita, tukka on hyvin ja kello näkyy. Ja kuten arvata saattaa, termi on sarkastinen nimitys elämälle, jollaista monissa blogeissa eletään.


Tykkään lukea blogielämästä, mutta harvoinhan elämä sellaista oikeasti on. Ainakin omassa elämässäni sataa välillä myös vettä, lattialla pyörii kissanhiekkaa, bad hair day on turhankin usein, ja rannekelloa en edes omista.


Jos kirjoitankin blogia omasta elämästäni, se ei kuitenkaan tarkoita, että eloni olisi onnetonta ja rumaa. Itse vain ilostun ehkä höperöistäkin asioista, eikä estetiikantajuni ei vain välttämättä käy yksiin yleisen kauneuskäsityksen kanssa. Minusta vain rumuus on usein väärinymmärrettyä kauneutta. Siksi seinällämme riippuu ruostunut peltilevy, kynttilänjalkana toimii keltatiili ja kuvauskohteekseni valikoituu keittiön vallannut tiskivuori.


Kauneus on kuralätäkön silmässä. Sellaista olkoon oma elämäni tässä blogissa. Onneksi on myös sitä blogielämää, jonka pariin voi kissanhiekkojen siivoamisen päätteeksi taas hetkeksi uppoutua.